Kuva: Karjalan prikaati / Puolustusyhteistyötä yli rajojen. Amerikkalaisia ja suomalaisia joukkoja Lukko23-harjoituksessa.
Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainaa vastaan helmikuusta 2022 alkaen on muuttanut merkittävällä tavalla Euroopan strategista asetelmaa. Strategiset vaikutukset ovat toki laajemmat - ne tuntuvat globaalisti - mutta erityisesti tämä jo yli puolitoista vuotta käynnissä ollut laajamittainen kulutussota koskettaa Ukrainan lisäksi Eurooppaa.
Suomen kannalta merkittävimmät seuraukset koskevat rajanaapurinamme olevaa suurvaltaa – se on hyökännyt maarajansa yli käyden julmaa tuhoamissotaa naapurivaltion alueella omien poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi. Tämän lisäksi Suomen kannalta keskeinen strateginen muutostekijä koskee maamme Nato-jäsenyyttä. Sillä – yhdessä Ruotsin tulevan Nato-jäsenyyden kanssa – on myös laajempia strategisia seurannaisvaikutuksia koko Pohjois-Euroopan alueella. Itämerestä on tullut käytännössä Naton ”sisämeri”. Lisäksi Suomen itärajasta on tullut Naton vastuualueen ”ulkoraja”. Myös Washingtonin sopimukset kollektiivisen puolustuksen artikla 5 sekä Natossa Yhdysvaltojen ydinasesateenvarjo tukevat nyt Suomen turvallisuutta. Kaiken kaikkiaan Suomen strategisen toimintaympäristön ja sotilasstrategisen aseman muutos viimeisten noin kahden vuoden aikana ovat olleet historiallisen suuria.
Arvioitaessa Naton toimintaa, on hyvä muistaa, että pääosa Euroopan maista on kylmän sodan jälkeisellä ajalla purkanut ”kovan puolustuksen” koneistoaan. Ne suuntasivat asevoimiensa toiminnan kriisinhallintaan, terrorismin torjuntaan ja vastakumoukselliseen sodankäyntiin yli parin vuosikymmenen ajaksi. Tänään Euroopasta puuttuu paljon perinteistä puolustuskykyä – sitä, jota tarvitaan ulkoisen sotilaallisen hyökkäyksen ennaltaehkäisemiseksi tai torjumiseksi. Vaikka Venäjän toiminnasta on vedetty oppeja jo Tšetšenian sotien (1990-luvulla ja 2000-luvun alussa), Georgian sodan (2008) ja Krimin niemimaan valtaamisen sekä Itä-Ukrainassa käynnistetyn sodan (2014 alkaen tähän päivään saakka) perusteella, moni eurooppalainen maa ei ennen helmikuuta 2022 ottanut laajan kulutussodan mahdollisuutta Euroopassa huomioon asevoimien kehittämisperusteena. Nyt on toinen ääni kellossa – Euroopassa on alkanut menetetyn puolustuskyvyn palauttaminen. Urakka tulee olemaan pitkä ja vaikea – puolustuskyvyn rakentaminen on hidasta. Jo menetetyn kyvyn palauttaminen kestää vuosia – jopa vuosikymmeniä – ja se edellyttää puolustuksen kehittämiseen suunnattavia merkittäviä rahallisia lisäresursseja. Yhdysvallat on jatkossakin Naton sotilaallisen pelotteen ja puolustuskyvyn keskeisin toimija Euroopassa.
Eurooppalaisilla Naton jäsenmailla on siis paljon tehtävää tuleville vuosille ja vuosikymmenille. Euroopan turvallisuudesta huolehtiminen tulee edellyttämään pitkäkestoista puolustuksen vahvistamista – ”välivuodet” tai ”vapaamatkustaminen” eivät kuulu tähän yhtälöön. Myös Suomen on hoidettava omat vastuunsa ja turvattava alueensa. Oman maan puolustusta ei voi ulkoistaa toisille – edes osana puolustuksellista liittokuntaa. Jokainen maa vastaa ensisijaisesti itse omasta puolustuksestaan ja riittävästä puolustuskyvystä. Tältä osin Suomi on Naton jäsenmaana ”parasta ykkösluokkaa” – olemme hoitaneet oman puolustuksen kehittämisen pitkäjänteisesti ottaen huomioon Ukrainan sodan kaltaisen laajamittaisen hyökkäyksen mahdollisuuden.
Suomella on sijainnistaan johtuen useaa maata suuremmat vaatimukset sotilaallisen puolustuksen järjestelyille. Pitkäjänteistä työtä puolustuksen parantamiseksi on jatkettava meilläkin – Ukrainan sodan seurauksena entistäkin tarmokkaammin. Samalla kun turvaamme oman puolustuksemme, voimme osoittaa tietä monelle liittolaismaalle. Huolehtimalla omasta puolustuksestamme huolehdimme parhaiten myös Naton uskottavuudesta ja toimintakyvystä kriisitilanteessa. Enempää ei voi yhdeltäkään jäsenmaalta vaatia.
Kirjoittaja on prikaatikenraali Jyri Raitasalo, joka toimii Karjalan prikaatin komentajana. Hän on strategian ja turvallisuuspolitiikan dosentti Maanpuolustuskorkeakoulussa.
